Kuistin kaunistukset

On aika onnellista jakaa miehen kanssa sama maku kirppislöytöjen suhteen. Nyt toinen voi tulla kotiin parin vanhan pullon kanssa ja tietää, että vastaanotto on lämpöinen. 

Nämä kaunokaiset on valmistanut Lauttakylän kalja- ja virvoitusjuomatehdas. Ne saavat paikan kuistin ikkunalaudalta ainakin nyt toistaiseksi.

Aurinkoa ruokapöytään

Tuli tehtyä puolivahingossa tosi hyvää sosekeittoa. Kokkaaminen vauvan kanssa onkin aika usein sellaista, että pataan heitetään summamutikassa vähän sitä, mitä sattuu ehtimään, ja makua murehditaan sitten vasta syödessä. Pakkasessa oli vielä rasiakaupalla syksyisiä kurpitsasoseita, joten tällä kertaa keitto syntyi päämääränä pakastimen tyhjennys. En osaa sanoa, kuinka paljon tuoretta kurpitsaa keittoon pitäisi käyttää, ja kookoksenkin määrä keitossa on vähän epämääräinen – käytin siihen jämät parista erillisestä purkista. 

Kurpitsakeitto

1 punasipuli

öljyä paistamiseen

vettä

n. 1 l kurpitsasosetta

n. 1 tlk kookosmaitoa

6 pienehköä perunaa

2 tl suolaa

mustapippuria myllystä

Kuullota pilkottua sipulia öljyssä ja lisää vesi. Lisää kuoritut ja pilkotut perunat ja kurpitsasose. Anna kiehua hiljalleen, kunnes perunat ovat kypsiä, ja lisää kookosmaito sekä mausteet. Soseuta sauvasekoittimella.

Äiti oli tehnyt jokin aika sitten bataattirieskoja, joten inspiroiduin itsekin tekemään niitä keiton kavereiksi. Varsinaista ohjetta ei rieskoihinkaan ollut, mutta niistä tuli silti aikas hyviä, vaikka jauhoja ehkä voisi ensi kerralla laittaa vähemmän.

Bataattirieskat (n. 7 kpl)

1 bataatti

2 munaa

3 dl kaurajauhoja

3 dl tattarijauhoja

1 tl suolaa

2 tl leivinjauhetta

Kuori ja paloittele bataatti ja höyrytä kypsäksi. Soseuta sauvasekoittimella ja lisää joukkoon munat ja suola. Sekoita leivinjauhe pieneen määrään jauhoja ja lisää jauhoja taikinaan vähän kerrallaan kunnes taikinan koostumus on sopiva. Taputtele rieskat uunipellille ja pistele haarukalla. Paista 200 asteessa noin 15 minuuttia.

Kannattaa muuten antaa kuuman bataattisoseen hiukan jäähtyä ennen taikinan tekemistä, etteivät kädet pala. Keltaisen oranssi ruoka lämmitti myös mieltä, samalla kun kevättalven aurinko porotti ikkunan takana. 

Lämpenemään päin

Eilen oli vuoden tähän mennessä keväisin päivä ainakin täällä meillä päin. Vaikka yöllä oli ollut kymmenen astetta pakkasta, päivällä aurinko lämmitti rännit juokseviksi ja sai jääpuikot sulamaan. Ja ihan kuin silmutkin alkaisivat jo aavistella kevään koittamista.

Vaivauduin pitkästä aikaa puutarhaan kameran kanssa ja rämmin huvikseni kinosten halki. Siinä, missä kesällä kasvoi akileijoja, oli nyt ihania kuivakukkia. Miten tällainen talvinen kauneus onkin jäänyt huomaamatta!

Kävimme vielä lenkillä koiran kanssa, joka teki parhaansa, etten olisi saanut kunnolla keskittyä tienvarren ruohonkorsien kuvaamiseen. Reilu diili sinänsä, sillä en minäkään yleensä jaksa kauaa odotella sen tonkimisia. 

Kävelimme naapurin vanhan kuivurin ohi, joka helmikuun kirkasta taivasta vasten pihan ruostuneine peltiromuineen yhtäkkiä näyttikin kiinnostavalta. En tiedä mikä tässä näkymässä viehätti, mutta nappasin kuitenkin kuvan talteen varmuuden vuoksi.

Kenkämaniaa

Jostain syystä löydän kirpputoreilta aina kenkiä. Olen erikoistunut 70- ja 80-lukujen kotimaisiin nahkakenkiin, koska ne on tehty huolella ja usein niiden malli miellyttää silmää. Oikeastaan kaapissa on niin paljon kirpparilta löydettyjä kenkiä ja saappaita, että niitä kaikkia ei ehdi käyttää.

Siitä huolimatta ostin jälleen kolmet uudet kengät. Oli ihan pakko, kun sai eurolla tai kahdella per pari, vaikkakaan näistä eivät kuin yhdet olleet kotimaiset. Innostuin niin kovasti, etten ole enää ihan varma, sopivatko nämä kaikki edes kunnolla jalkaani. Mutta miten todennäköistä on, että samasta kirppispöydästä löytyy kolmet hienot ja vanhat kengät, jotka ovat paitsi hyväkuntoiset, myös oikean kokoiset? Ja maksavat sen euron. 

Nyt sitten odottelen kaupunkireissuja, että pääsen johonkin esittelemään näitä löytöjäni ihan tositoimissa. Täällä kuoppaisilla (ja kuraisilla) maalaisteillä kun ei oikein ole käyttöä muille kuin järkikengille. Mutta kun en halua muuttua pelkkiä kumppareita käyttäväksi tuulipukuihmiseksi. Maallemuuttajan tragedia.

Puutarhurin kevät on koittanut

Kun muutimme maalle, olin aluksi vähän huolissani, näemmekö vanhoja kaupunkikavereita enää koskaan. Pelko on osoittautunut turhaksi, sillä meillä on käynyt vieraita todella kiitettävästi ensin katsomassa taloa ja sittemmin jälkikasvua.

Sunnuntaina kävi vieraita, jotka toivat kevään tullessaan. Heillä oli tuliaisina siemeniä kasvimaalle kylvettäväksi, siemenluettelo sekä Kylvö- ja korjuukalenteri 2013. Viimeksi mainitusta en ole koskaan ennen kuullutkaan, saati että vielä ymmärtäisin sen kryptisiä merkintöjä, mutta ehkä ennen kylvöaikoja olemme saaneet siitä vähän osviittaa, miten kasvit ensi kesänä kasvavat optimaalisesti. 

Itsehän olen puutarhanhoitajana vähän laiska eli tahtoisin mahdollisimman paljon hyötyä mahdollisimman vähällä vaivalla. Kaikki mitä voi syödä tai mikä näyttää hyvältä on kuitenkin tervetullutta puutarhaamme. Vieraat olivat valinneet tuliaiset sikäli hyvin, että siemenpussukoissa oli sekä syötävää että silmäniloa, toisessa jopa molempia samanaikaisesti.

Arkista kauneutta

Vaikka olemme asuneet maalla jo kohta vuoden, vieläkään ei lakkaa hämmästyttämästä, kuinka kauniit ja vaihtelevat näkyvät avautuvat ulko-oven avauksella melkein joka päivä. Hyvällä säällä on kaunista miltei missä vain, mutta täällä marraskuisen saviset pellotkin näyttävät kauniilta. Eikä näissä maisemissa sentään ole mitään sen ihmeellisempää kuin perisuomalaista peltoa ja metsää.

Tänään maiseman oli kaunistanut tuore yöllä satanut lumi. Aamulenkillä muistelin viikon takaista visiittiä entiseen kotikaupunkiin Helsinkiin ja hetkeä Mannerheimintien ratikkapysäkillä. Silloin ihmettelin, miten olin joskus asunut moisessa metelissä pitämättä sitä mitenkään ihmeellisenä. Vuodessa minusta on näköjään kehittynyt niin maalainen, etten enää meinannut pysyä kaupunkilaisten kovassa tahdissa. 

Näitä asioita on varmaan vaikea tutkia, mutta mitenköhän ihmisen mieleen vaikuttaa jatkuva kaupungin kiire tai se, ettei koskaan pääse luontoon? Omaan mieleeni on ainakin tehnyt huikean positiivisen vaikutuksen se, että saan asua kauneuden keskellä. 

Puhtaat ruttuiset lakanat

Lapsena yksi arjen kohokohdista oli pujahtaminen puhtaiden mankeloitujen lakanoiden väliin. Kaapeissakin lakanat nököttivät siisteissä riveissä ja tiiviissä pinoissa.

Uudet lakanat ovat arjen ilo nykyäänkin, mutta enää vuosiin ne eivät ole olleet mankeloituja. Silittääkin lakanat voisi, mutten ole jaksanut. Olen alistunut nukkumaan ryppyisissä lakanoissa. Kaapissakin niitä säilytetään meillä epämääräisesti rullattuina.

Mutta nyt meillä on ollut mankeli lainassa kohta vuoden verran. Olen arasti tehnyt tuttavuutta sen kanssa koettaen päästä takaisin lapsuuden täydellisiin lakanatunnelmiin, mutta on osoittautunut, että en vain osaa. Lakanat eivät ole koskaan juuri sopivan kosteita suoristuakseen, ja kuitenkin niihin tulee liian helposti vekkejä. Ehkä tämä on yksi niistä asioista, jotka vain äiti osaa. Tai olenhan itsekin äiti, mutta tässä tapauksessa pitäisi olla äiti aivan eri vuosikymmeneltä.

Mankeli on joka tapauksessa uljas esine mutta valtavan kokonsakin puolesta jotakin, mitä moni nykyihminen ei haluaisi kotiinsa. Kuitenkin vähän mietityttää. Missä vaiheessa lakanoiden suoruudesta on tullut niin toisarvoinen asia, ettei mankelia enää tarvita?

Nopeat lakritsijutut

Oli tulossa vieraita, joten oli saatava nopeasti jotain makeaa kahvipöytään. Itse en käytä vehnää enkä maitotuotteita, eikä sokerikaan yleensä tee hyvää olotilalle. Päätinkin kokeilla näitä Kitchenchameleon-blogista löytyneitä lakujuttuja, jotka vaikuttivat simppeleiltä.

Meillä ei kylläkään ollut mustaa tahinia (mitä se edes on?) vaan ihan tavallista, mutta päätin ottaa riskin. Sitä ei kyllä pitäisi ikinä tehdä vieraille kokatessa, vaan pitäytyä hyväksi havaituissa resepteissä, mutta tällä kertaa oli onni myötä. Hyviä tuli, vaikka olisivat kyllä saaneet olla jähmeämpiä – alkuperäisessä reseptissä puhutaan palleroiksi muotoilusta, mutta minä kyllä lähinnä lusikoin seoksen muotteihin. Ehkä sillä tahinin laadulla sitten oli jotain merkitystä. Kaapissa ei myöskään ollut luomusitruunaa, mutta onneksi uskalsin silti raastaa mukaan tavallisen sitruunan kuorta, sen verran pikantin lisän se antoi. Käytin myös huomattavasti vähemmän makeutusta kuin alkuperäisessä ohjeessa. 

Tällaiseksi mun kokkailuni aina menee, soveltamiseksi. Mutta vieraiden autonvalot välkkyivät jo melkein pihatiellä, joten ei auttanut kuin ryhtyä hommiin.

Tässä ohje sellaisena kuin minä sen toteutin:

Lakritsihalva

1 dl tahinia

2 rkl kookosöljyä

2 tl lakritsijauhetta

1/2 dl riisinlesejauhetta

1 tl raastettua sitruunankuorta

2 rkl hunajaa

pinnalle kookoshiutaleita

Sekoita tahini ja kookosöljy, lisää muut aineet. Lusikoi konvehtivuokiin ja jäähdytä pakastimessa tai jääkaapissa. 

Kirpeää ja makeaa

Talvi on jo edennyt siihen vaiheeseen, että arkkupakastimen uumenista alkaa erottua, mitä sen pohjalle on tullut säilöttyä. Hoksasin pakastimessa pussillisen karviaismarjoja, jotka olin sinne kesän lopulla viskannut. Teimme kesällä parhaamme syödäksemme karviaiset sellaisenaan, koska tuoreena ne maistuvat epäilemättä parhailta, mutta ihan kaikkea emme mekään jaksaneet.

Olin vähän skeptinen kokonaisina pakastetuista karviaisista, koska en ollut niitä koskaan ennen pakastanut. Mutta en ole enää! Tästä smoothiesta tuli parasta aikoihin. Samalla tuli käyttöä pakastimesta niin ikään löytyneille luomumansikoille, jotka olivat sinne jotenkin unohtuneet suosikkieni mustikan ja puolukan varjoon.

Karviais-mansikkasmoothie

1 banaani

1 avokado

½ ruukkua tammenlehtisalaattia

karviaisia

mansikoita

2 rkl hunajaa

vettä sen verran, että kone pyörii

Surauta sekaisin ja nauti!

Kahta rasiaa rikkaampi

Unelmoin kodista, jossa olisi jokainen yksityiskohta paikallaan. Kaikki olisi vimpan päälle harkittua ja juuri sen näköistä kuin haluan. Pikkutavaroita säilytettäisiin näteissä rasioissa, ja hyllyjen päällä olisi vain kaunista tavaraa, sellaista jota kehtaa esitellä.

Mutta eihän se niin mene. Meillä väliaikaisratkaisut tuntuvat aina unohtuvan pysyviksi, koska silmä tottuu keskeneräiseen ja aina tulee uusia projekteja.

Mutta nyt otin kuitenkin askelen lähemmäksi harkittua kotia, kun löysin kirpputorilta kaksi ihanaa rasiaa. En vielä tiedä, mitä näissä tulen säilyttämään (ehkä nappeja, neuloja tai klemmareita?) mutta suunta on oikea.

Mandariinikuvioinen peltirasia tarttui mukaan vähän huolimattomasti – vasta kotona huomasin, että sehän onkin Yves Rocherin. Ei mitään antiikkia siis, mutta kamalan nätti.

Inspiraatioksi hyllyjen päällystöjen harkittuun täyttämiseen löysin muuten kirjastosta Geraldine Jamesin mahtavan kirjan Tee inspiroivat asetelmat – Rakkaat aarteet kauniisti näytille. Kirjan mummomaiselta kuulostava nimi johtaa mielestäni vähän harhaan. Kyse on kuitenkin opuksesta, jossa esitellään luovia sisustusratkaisuja ja ihanan erikoisia tavaroita. Oi kun meilläkin olisi samanlaista!